Monelle vanhemmalle arkeen paluu alkaa jo viikkoja ennen ensimmäistä koulupäivää, vaikka kalenterissa olisi vielä kesälomaa jäljellä.

Tunnistan tämän omasta elämästäni. Ja itseasiassa luulin monta vuotta, että arkeen paluun suurin ongelma on kiire.

Mitä lähemmäs elokuuta tultiin, sitä enemmän mielen alkoi vallata kaikki se, mitä pitäisi muistaa, suunnitella ja valmistella – puhumattakaan työpaikan uusista projekteista ja tavoitteista. Kotona odotti koulun alku, harrastukset ja kaikki arjen käytännön asiat, jotka piti saada järjestykseen. 

Kuvittelin pitkään, että juuri tämä tekee jokaisen loman jälkeen arkeen paluusta niin raskasta.

Kunnes jokunen vuosi sitten sain yhden, ehkä koko aikuisiän, helpottavimmista ahaa-elämyksistä.

Tajusin, ettei ongelma ollutkaan kiire, vaan se, että annoin koko tulevan syksyn (odotusten, oletusten ja murheiden/pelkojen) vallata mielen ennen aikojaan.

Nykyään tiedän, että kiire ja ahdistus ovat vain seurausta. Varsinainen juurisyy syntyy silloin, kun tulevaisuus alkaa saada enemmän huomiota kuin nykyhetki ja tämä päivä.

Ja sillä on yllättävän iso vaikutus - myös kotiin.

Kodin tunnelma muuttuu ennen arkea

Ja kun olemme jutelleet samasta aiheesta valmennettavieni kanssa, hekin ovat huomanneet kuinka kodin tunnelma alkaa muuttua, silloin kun vanhemman huomio alkaa siirtyä pois tästä päivästä - kohti sitä mitä kaikkea syksyllä voi tapahtua. Muutos vaan on niin hienovarainen, ettei sitä useinkaan huomaa hetkessä. 

Silti se näkyy nopeasti siinä, millaiseksi kohtaamiset kotona muuttuvat. Tämä on yksi syy siihen, miksi puhun niin paljon välihetkistä.

Moni ajattelee edelleen, että yhteys rakentuu yhteisestä ajasta. Itse koen, että se rakentuu ennemminkin siitä, mihin huomio suuntautuu yhteisen ajan aikana.

Jos huomio on jo seuraavassa palaverissa, koulun alussa tai syksyn tehtävälistassa, yhdessä vietetty aika ei tunnu enää samalta, vaikka aikaa olisi määrällisesti saman verran.

Siksi en enää usko, että kodin tunneilmastoa määrittää ensisijaisesti se, kuinka kiireistä elämä on. Paljon ratkaisevampaa on se, kuinka paljon tulevaisuus ottaa tämän päivän tilasta.

Välihetket kertovat, mihin huomio on aidosti oikeasti suunnattu

Juuri silloin muuttuvat ensimmäisenä ne kaikkein tavallisimmat hetket.

Keskustelut jäävät vähän lyhyemmiksi.
Kuunnellaan, mutta ei enää aivan yhtä rauhassa.
Vastataan, vaikka ajatukset ovat jo ihan muualla. 

Mikään näistä ei yksinään tunnu merkittävältä, mutta yhdessä ne alkavat muuttaa sitä tunnetta, joka kotona syntyy.

Ja juuri tämän tunneilmaston nuori huomaa - vaikka ei osaakaan sitä välttämättä sanoittaa.

Nuori ei yleensä tiedä, kuinka monta asiaa vanhemmalla on mielessä tai kuinka paljon vastuuta aikuinen kantaa. Hän ei näe työprojekteja, kalenteria tai muistilistaa. Hän kohtaa vain sen version vanhemmasta, joka on hänen kanssaan juuri siinä hetkessä.

Siksi olen alkanut ajatella, että vanhemmuudessa huomio on yksi tärkeimmistä asioista, joita voimme antaa. 

Millaisen jäljen viimeiset lomapäivät jättävät?

Tämä oivallus muutti myös omaa suhdettani arkeen palaamiseen.

En enää pyri siihen, että kaikki olisi valmiina hyvissä ajoin. En toki myöskään usko, että ratkaisu on lopettaa suunnittelu. Se kuuluu elämään, ja syksyyn valmistautuminen on monella tavalla järkevää.

Nykyään ohjaan huomion näissä hetkissä kysymykseen:

Onko oma huomioni enemmän tässä päivässä vai tulevassa?

Mitä lapset lopulta muistavat?

En usko, että lapset muistavat, oliko koulureppu pakattu kaksi päivää etukäteen ja oliko kaikki syksyn asiat viimeisen päälle valmiina.

Kuulen usein nuorten mietteitä siitä, millainen äiti oli loman viimeisinä päivinä ja millainen tunnelma kotona oli juuri ennen uuden arjen alkua. Ja ehkä juuri siksi tärkein kysymys ennen syksyä ei olekaan, onko kaikki valmiina. Vaan se, millaisen jäljen haluan näiden viimeisten lomapäivien jättävän meidän kotiin.