Moni vanhempi tunnistaa tilanteen. Nuori tulee kotiin koulusta, ja mielessä on monta asiaa, joista olisi hyvä jutella. Ehkä opettajalta tuli viesti, viikonlopun suunnitelmista pitäisi sopia tai olet huomannut, ettei kaikki tunnu olevan ihan hyvin.
Mutta juuri kun avaat keskustelun, vastaukset jäävät lyhyiksi. Tai nuori vetäytyy kokonaan omiin oloihinsa, ja/tai sanoo vain: "En jaksa."
Silloin on helppo ajatella, ettei teini enää kuuntele - tai että hän osoittaa mieltään.
Todellisuudessa kyse ei kuitenkaan usein ole siitä, ettei nuori haluaisi kuunnella, vaan siitä, että me aikuiset ja nuoret lähestymme keskustelua eri lähtökohdista.
Moni vanhempi miettii, mitä pitäisi sanoa, jotta nuori kuuntelisi paremmin.
Vuosien aikana olen kuitenkin huomannut, että onnistuneet keskustelut rakentuvat usein paljon yksinkertaisemmille asioille. Niissä ei ratkaise ensimmäisenä oikeat sanat, vaan se, miten keskustelu alkaa.
Kun vanhemmat kysyvät minulta, miten teinille pitäisi puhua, vastaan harvoin antamalla valmista lausetta.
Sen sijaan puhumme yleensä kolmesta asiasta, jotka ratkaisevat yllättävän paljon.
Ne kuulostavat joskus jopa kyllästyttävän yksinkertaisilta. Silti juuri nämä asiat erottavat usein keskustelun, joka päättyy puolustautumiseen, siitä keskustelusta, jossa nuori kokee tulleensa kuulluksi.
Käydään ne seuraavaksi läpi yksi kerrallaan.
Meillä vanhemmilla on usein kiire päästä itse asiaan.
Jos mielessä on huoli, haluamme nostaa kissan pöydälle ja ratkaista asian mahdollisimman nopeasti. Siksi keskustelu alkaa helposti kysymyksillä, neuvoilla ja puskemisella.
Mutta nuoren näkökulmasta tilanne näyttää aivan erilaiselta. Hän ei välttämättä ehdi edes tuntea, että häntä on kohdattu, ennen kuin hän kokee joutuvansa puolustamaan itseään.
Siksi keskustelun ensimmäinen tavoite ei ole päästä asiaan.
Se on saada yhteys.
Ja joskus juuri silloin syntyy se vastaus, jota kiirehtimällä ei olisi koskaan tullut. Aika usein tähän riittää ihan tavallinen kysymys päivästä. Joskus yhteinen automatka, iltapala tai muutama minuutti ilman, että kukaan yrittää ratkaista mitään.
Kun yhteys syntyy ensin, myös vaikeista asioista on usein helpompi puhua.
Moni tunnistaa tämän: kun olemme huolissamme, alamme helposti selittää.
Kerromme, miksi jokin asia on tärkeä, annamme neuvoja ja perustelemme omaa näkökulmaa. Tarkoitus on hyvä, mutta samalla nuorelle jää helposti hyvin vähän tilaa kertoa, mitä hän itse ajattelee.
Usein yksi avoin kysymys vie keskustelua pidemmälle kuin pitkä selitys.
"Miltä sinusta tuntui?"
"Miten itse ajattelit siinä tilanteessa?"
"Mikä siinä oli kaikkein vaikeinta?"
Näihin kysymyksiin ei ole oikeita vastauksia - ja juuri siksi ne avaavat keskustelua.
Moni nuori ei kaipaa vanhemmalta ensimmäiseksi ratkaisua. Hän kaipaa kokemusta siitä, että joku on aidosti kiinnostunut hänen ajatuksistaan.
Yksi asia, jonka huomaan toistuvan monessa perheessä, on se, kuinka vanhempi haluaa sanoa kaiken yhdellä kertaa.
Yhdestä asiasta tulee helposti pitkä keskustelu, jossa muistellaan aikaisempia tilanteita, annetaan useita neuvoja ja lopuksi vielä varmistetaan, että nuori varmasti ymmärsi.
Mutta mitä enemmän sanoja kertyy, sitä vaikeammaksi niiden kuunteleminen usein muuttuu.
Jos haluat, että nuori muistaa yhden asian, sano yksi asia.
Jätä keskusteluun myös hiljaisia hetkiä.
Niiden aikana nuori ehtii ajatella, mitä juuri sanoit.
Ja joskus juuri silloin syntyy se vastaus, jota kiirehtimällä ei olisi koskaan tullut.
Joskus vanhempi tekee kaiken "oikein"; odottaa sopivaa hetkeä, kuuntelee enemmän kuin puhuu ja yrittää olla painostamatta.
Silti nuori vastaa vain muutamalla sanalla. Silloin on helppo ajatella, että mikään ei auta.
Todellisuudessa keskustelun onnistumista ei voi koskaan pakottaa.
Voimme toki vaikuttaa siihen, millaisen tilan keskustelulle luomme, mutta yksikään vanhempi ei voi päättää, milloin nuori on valmis avaamaan ajatuksiaan.
Ja juuri tämän hyväksyminen on usein yksi vanhemmuuden vaikeimmista tehtävistä. Been there, done that - ja tämä on ollut itsellenikin ihan megavaikeaa - aluksi.
Mielestäni tärkein asia, jonka nuori saa näistä tilanteista on kokemus siitä, että vanhempi jäi turvallisesti lähelle myös silloin, kun hän ei ollutkaan valmis puhumaan.
Moni vanhempi kysyy, miten teinille pitäisi puhua, jotta hän kuuntelisi.
Ehkä vielä tärkeämpi kysymys on tämä: Millainen olo nuorelle jää, kun keskustelu päättyy?
Jääkö hänelle tunne, että häntä yritettiin korjata? Vai tunne siitä, että häntä yritettiin ymmärtää?
Nuori ei välttämättä muista kaikkia yksityiskohtia, mitä puhuttiin, mutta hän muistaa yllättävän pitkään sen, miltä siinä hetkessä tuntui olla. Ja usein juuri siitä rakentuu halu tulla juttelemaan uudelleen.
Lopulta tärkeintä ei ole se, mitä sanoit. Vaan millainen jälki keskustelusta jäi.
Seuraavan kerran, kun haluat ottaa vaikean asian puheeksi, kokeile yhtä pientä muutosta.
Älä mieti ensimmäiseksi, mitä aiot sanoa. Mieti sen sijaan, millaisen tunteen haluat nuorelle jäävän tämän keskustelun jälkeen.
Jos onnistut muuttamaan sitä, olet jo muuttanut paljon enemmän kuin yhden keskustelun.
Rauhallinen äänenpaino auttaa, mutta se ei yksin riitä. Jos nuori kokee, ettei häntä ymmärretä tai keskustelu alkaa syyttelyllä, hän voi vetäytyä, vaikka puhuisit täysin rauhallisesti. Usein kuunteleminen alkaa siitä, että nuori kokee tulleensa itse kuulluksi.
Teiniä ei yleensä voi pakottaa puhumaan. Sen sijaan voit systemaattisesti luoda tilanteita, joissa puhuminen tuntuu turvalliselta. Kysy avoimia kysymyksiä, kuuntele ilman kiirettä ratkaista ja hyväksy, että joskus keskustelu syntyy vasta myöhemmin.
Hiljaisuutta ei tarvitse täyttää heti uusilla kysymyksillä. Joskus riittää, että osoitat olevasi läsnä ja kerrot olevasi valmis kuuntelemaan silloin, kun nuori haluaa puhua. Turvallinen ilmapiiri rakentuu usein juuri siitä, ettei keskustelua pakoteta.
Vaikeista asioista kannattaa keskustella silloin, kun sekä vanhemmalla että nuorella on aikaa ja mahdollisuus keskittyä. Jos nuori on juuri tullut koulusta, voimakkaan tunnereaktion vallassa tai keskittynyt johonkin muuhun, keskustelu voi onnistua paremmin hieman myöhemmin.
Jos samat keskustelut päättyvät toistuvasti riitaan, kannattaa pysähtyä miettimään keskustelun alkua. Usein ratkaisevaa ei ole se, mistä puhutte, vaan miten keskustelu käynnistyy. Aloita yhteydestä, kysy enemmän kuin kerrot ja keskity ensin ymmärtämään. Jos riidat toistuvat saman kaavan mukaan, voit lukea myös artikkelin "Miksi sama riita toistuu teinin kanssa?"
Ensimmäisen koulupäivän jälkeen nuori voi tulla kotiin innostuneena, pettyneenä, väsyneenä tai täysin hiljaisena. Näillä konkreettisilla lauseilla osoitat kiinnostusta ilman, että kotiovelle syntyy kuulustelu.
Monelle vanhemmalle arkeen paluu alkaa jo viikkoja ennen ensimmäistä koulupäivää, vaikka kalenterissa olisi vielä kesälomaa jäljellä.
