Nuori tulee koulusta, laskee repun eteiseen ja vastaa päivän kuulumisiin tutulla tavalla: "Ihan ok" tai murahtaa - tai ei vastaa yhtään mitään..
Ja eikös se ole ihan normaalia, että tällaisessa tilanteess vanhempi yrittää osoittaa kiinnostusta ja kysyy vähän lisää. Oliko koulussa kivaa? Tuliko läksyä? Söitkö mitään? Onko kaikki varmasti hyvin?
Muutaman kysymyksen jälkeen nuori on vastannut "en tiedä" ainakin kahdesti ja lähtenyt omaan huoneeseen. Vanhemmalle jää tunne, että mitään ei taaskaan kerrottu.
Tässä käy helposti pieni mutta tärkeä väärinkäsitys. Vanhempi kysyy lisää, koska välittää. Nuori voi kuitenkin kokea, että hänen pitäisi osata kertoa päivästään juuri sillä hetkellä, vaikka ajatukset olisivat vielä koulussa, nälkä painaisi tai pää kaipaisi hetken hiljaisuutta, ilman yhtäkään kysymystä (utelua).
Jos nuori ei halua puhua heti, hyvä ensimmäinen vastaus on usein yksinkertainen:
"Okei. Jos myöhemmin tekee mieli kertoa, kuuntelen."
Sen jälkeen tarvitaan monelle vanhemmalle se vaikein osuus: seuraavaa kysymystä ei esitetä heti perään.
"Ihan ok" voi tarkoittaa, että päivä oli oikeasti ihan tavallinen. Se voi tarkoittaa myös sitä, ettei nuori vielä tiedä, mitä päivästä ajattelee. Joskus hänellä ei vain ole voimia muotoilla kokemustaan sanoiksi heti kotiovella.
Lyhyttä vastausta ei siis tarvitse tulkita merkiksi siitä, ettei nuori luota vanhempaansa tai halua puhua.
Nuorten valmius omien asioidensa ja kokemustensa jakamiseen vaihtelee paljon. Joku voi alkaa puhua heti eteisessä. Toinen kertoo automatkalla, kun tilanne ei ole niin painostava. Kolmas ilmestyy keittiöön juuri silloin, kun vanhempi oli jo menossa nukkumaan.
Ja tämä on ollut itselle yksi suurimmista ahaa-elämyksistä: kaikkea tietoa ei kannata yrittää nyhtää mahdollisimman nopeasti. Tärkeämpää on, millainen kokemus nuorelle jää siitä hetkestä, kun häneltä kysyttiin ja te juttelitte yhdessä.
Saiko hän vastata lyhyesti? Pysyikö vanhempi kiinnostuneena, vaikka vastausta ei tullut? Voiko asiaan palata myöhemmin ilman vanhemman hermostumista tai turhautumista (joskus jopa itseensä ottamista)?
Moni meistä vanhemmista on työssään tottunut selvittämään tilanteita nopeasti. Asiantuntija huomaa puuttuvat tiedot, esihenkilö kysyy tarkentavia kysymyksiä ja aina ongelman tullessa vastaan aletaan etsiä ratkaisua.
Sama tapa kulkee helposti mukana kotiin.
Kun nuori vastaa ympäripyöreästi, mieli alkaa heti etsiä sitä kysymystä, jolla tilanne aukeaisi. Jos taustalla on huolta, tarve saada vastaus voi tuntua kehossa asti. Hartiat jännittyvät, hengitys muuttuu lyhyemmäksi ja seuraava kysymys on suussa ennen kuin nuori on saanut takkia pois.
Tätä voi kutsua ratkaisukiireeksi. Siinä epävarmaa oloa yritetään helpottua hankkimalla lisää tietoa ja pyrkimällä nopeasti eteenpäin - kohti ratkaisua.
Nuoren näkökulmasta kiinnostus voi silloin alkaa tuntua tehtävältä: nyt pitäisi tietää, muistaa ja kertoa. Jos nuori on jo valmiiksi kuormittunut, vetäytyminen on melko ymmärrettävä vastaus.
Vanhemman ensimmäinen tehtävä onkin välillä huomata oma kiireensä saada vastaus.
Aloita kysymyksellä, johon nuori saa vastata myös lyhyesti:
"Haluatko kertoa päivästä jotain vai olla ensin hetken rauhassa?"
"Millä fiiliksellä tulit kotiin?"
"Oliko päivä enemmän hyvä, raskas vai jotain siltä väliltä?"
Valitse näistä yksi. Kolmen hyvän kysymyksen esittäminen peräkkäin on edelleen kolme kysymystä.
Jos vastaus on "ihan ok", "en mä tiedä" tai pelkkä olankohautus, huomaa mitä sinussa tapahtuu.
Tuleeko voimakas tarve kysyä tarkemmin? Alkaako mieli epäillä, että jotakin on pielessä? Tekisikö mieli muistuttaa, että tässä perheessä kyllä puhutaan asioista?
Ennen seuraavaa lausetta hengitä kerran hitaasti ulos ja anna vastauksen olla hetken riittävä. Voit jatkaa ruoanlaittoa, riisua kengät tai käydä vaihtamassa vaatteet.
Hiljaisuus ei tarkoita aina keskustelun epäonnistumista. Usein nuori vaan tarvitsee aikaa ennen kuin tietää itse, mitä haluaa sanoa.
Kerro suoraan, ettei kaikkea tarvitse sanoa nyt:
"Okei. Jos myöhemmin tekee mieli kertoa, kuuntelen."
"Saat olla nyt rauhassa. Olen tässä, jos haluat jutella."
"Ei tarvitse osata sanoa vielä. Voidaan palata tähän myöhemmin."
Näissä lauseissa viestitään, että olen edelleen kiinnostunut, mutta nuori saa päättää, milloin hän on valmis jatkamaan.
Tutkimuksissa nuoren omaehtoinen kertominen on osoittautunut tärkeäksi tavaksi, jolla vanhemmat saavat tietoa nuoren elämästä. Nuoret myös kertovat enemmän ja salaavat vähemmän silloin, kun he kokevat vanhemman suhtautuvan heihin tukevasti.
Pohjoismaisessa 874 nuoren tutkimuksessa vanhemman koettu tuki ennusti myöhempää kertomista ja vähäisempää salailua. Pelkkä vanhemman aktiivinen tietojen kysely ei tuottanut samanlaista tulosta. Toisessa tutkimuksessa vapaaehtoisesti vanhemmilleen kertovat nuoret kuvasivat suhteessaan enemmän vanhemman mukanaoloa ja nuoren oman päätäntävallan kunnioittamista.
Tutkimukset eivät tarkoita, ettei nuorelta saisi kysyä mitään. Ne muistuttavat, että keskustelun ilmapiiri vaikuttaa siihen, haluaako nuori kertoa myös seuraavalla kerralla.
Lähteet:
Adolescents' information management, Journal of Youth and Adolescence ja
How Do Adolescents Manage Information in the Relationship with Their Parents?
Tilaa tarvitaan myös sen jälkeen, kun nuori alkaa kertoa.
Nuori saattaa sanoa, että välitunnilla tuli riita, opettaja ärsytti tai koulupäivä tuntui kamalalta. Vanhemman mielessä ratkaisu voi olla valmis jo ennen kuin nuori on päässyt lauseensa loppuun:
"Oletko puhunut opettajalle?"
"Sinun pitäisi vain mennä rohkeasti mukaan."
"Huomenna voit tehdä näin."
Neuvo voi olla hyvä ja silti tulla muutaman minuutin, tai tunnin, liian aikaisin. Jos nuori kaipasi ensin mahdollisuutta purkaa päivänsä, ratkaisu voi kuulostaa siltä, ettei hänen kokemustaan ehditty kuulla loppuun.
Kokeile ennen neuvomista jotakin näistä:
"Kuulostaa tosi raskaalta."
"Mikä siinä tuntui kaikkein hankalimmalta?"
"Haluatko, että kuuntelen vai mietitäänkö yhdessä, mitä voisi tehdä?"
Viimeinen kysymys helpottaa myös vanhempaa. Kaikkea ei tarvitse päätellä ilmeistä tai äänensävystä.
Nuorelle voi antaa rauhaa ja pysyä samalla lähellä.
Voit laittaa välipalaa esille, pyytää mukaan kauppaan, istua hetkeksi samaan huoneeseen tai lähteä yhdessä koiran kanssa ulos. Keskustelu syntyy usein helpommin jonkin tavallisen tekemisen sivussa kuin silloin, kun istutaan nenät vastakkain tarkoituksena puhua vakavasti.
Joskus nuori ei palaa asiaan samana päivänä, mutta viesti menee silti perille: minun ei tarvitse kertoa väkisin, mutta voin tulla puhumaan.
Juuri tällaisista toistuvista kokemuksista rakentuu vähitellen luottamus siihen, että vanhempi kestää myös keskeneräiset, sotkuiset ja vaikeat asiat.
Voin entisenä pahemman luokan kontrollifriikkinä kertoa ettei se välttämättä ole helppoa, mutta on täysin opittavissa - yksi asia ja yksi päivä kerrallaan :)
Tilan antaminen sopii tavallisiin tilanteisiin, joissa nuori on väsynyt, vähäsanainen tai tarvitsee aikaa.
Jos nuoren käytöksessä, mielialassa, koulunkäynnissä, nukkumisessa tai ihmissuhteissa näkyy selvä ja jatkuva muutos, huoli kannattaa ottaa vakavasti - eikä jäädä odottamaan. Silloin asiasta kannattaa kysyä rauhallisesti ja suoraan:
"Olen huomannut, että olet ollut viime aikoina tavallista enemmän omissa oloissasi ja kouluun lähteminen on ollut vaikeaa. Olen sinusta huolissani. Onko tapahtunut jotain?"
Suora kysymys on eri asia kuin kysymystulva. Siinä vanhempi kertoo, mitä on huomannut, ja antaa nuorelle mahdollisuuden vastata. Jos huoli liittyy nuoren turvallisuuteen, itsetuhoisuuteen tai päihteisiin, apua kannattaa hakea, vaikka nuori ei olisi vielä valmis puhumaan.
Kun kysyt seuraavan kerran nuoren kuulumisia ja saat lyhyen vastauksen, kokeile tätä: Kysy yksi kysymys. Pidä yksi tauko. Jätä ovi auki.
Voit sanoa:
"Okei. Jos myöhemmin tekee mieli kertoa, kuuntelen."
Älä arvioi onnistumista sen perusteella, alkaako nuori puhua saman tien. Tämän harjoituksen ensimmäinen tavoite on näyttää, että hänen ei tarvitse vastata vanhemman aikataulussa.
Kun tällainen kokemus toistuu, nuoren on helpompi luottaa siihen, että kotiin voi tuoda myös sellaisia asioita, joille ei vielä löydy valmiita sanoja.
Rauhallinen äänenpaino auttaa, mutta sekään ei aina yksin riitä. Jos nuori kokee, ettei häntä ymmärretä tai keskustelu alkaa syyttelyllä, hän voi vetäytyä, vaikka puhuisit täysin rauhallisesti. Usein kuunteleminen alkaa siitä, että nuori kokee tulleensa itse kuulluksi.
Teiniä ei voi pakottaa puhumaan, mutta vanhempi voi tehdä puhumisesta helpompaa. Valitse tietoisesti jokin rauhallinen hetki, kysy yksi kysymys, kuuntele ilman kiirettä neuvoa ja hyväksy myös se, ettei vastaus tule heti.
Hiljaisuutta ei tarvitse täyttää heti uusilla kysymyksillä. Joskus riittää, että osoitat olevasi läsnä ja kerrot olevasi valmis kuuntelemaan silloin, kun nuori haluaa puhua. Turvallinen ilmapiiri rakentuu usein juuri siitä, ettei keskustelua pakoteta.
Voit vastata: "Okei. Jos myöhemmin haluat kertoa enemmän, kuuntelen." Näin osoitat kiinnostusta ja annat samalla aikaa käsitellä päivää rauhassa
Saa kysyä, kun kysymys ei muutu vaatimukseksi kertoa. Jos nuori vastaa lyhyesti, kaikkia päivän yksityiskohtia ei tarvitse selvittää heti. Tavallinen yhdessäolo voi avata keskustelun myöhemmin.
Vaikeista asioista kannattaa keskustella silloin, kun sekä vanhemmalla että nuorella on aikaa ja mahdollisuus keskittyä. Jos nuori on juuri tullut koulusta, voimakkaan tunnereaktion vallassa tai keskittynyt johonkin muuhun, keskustelu voi onnistua paremmin hieman myöhemmin.
Jos samat keskustelut päättyvät toistuvasti riitaan, kannattaa pysähtyä miettimään keskustelun alkua. Usein ratkaisevaa ei ole se, mistä puhutte, vaan miten keskustelu käynnistyy. Aloita yhteydestä, kysy enemmän kuin kerrot ja keskity ensin ymmärtämään. Jos riidat toistuvat saman kaavan mukaan, voit lukea myös artikkelin "Miksi sama riita toistuu teinin kanssa?"
Kiinnitä huomiota kysymysten lisäksi ajoitukseen ja omaan tapaasi vastata. Nuori saattaa puhua helpommin automatkalla, iltapalalla tai yhteisen tekemisen aikana. Jos puhumattomuuteen liittyy selvä muutos nuoren voinnissa tai herää huoli hänen turvallisuudestaan, asia kannattaa ottaa suoraan puheeksi ja hakea tarvittaessa tukea.
Teini tulee koulusta, heittää repun eteiseen ja ottaa puhelimen käteen. Puhelin kulkee mukana välipalalle, sohvalle ja lopulta omaan huoneeseen. Vanhemmalle alkaa tulla tunne, että nuori on ollut koko päivän ruudulla – ja nyt pitäisi viimeistään sanoa jotain.
Nuori tulee koulusta, laskee repun eteiseen ja vastaa päivän kuulumisiin tutulla tavalla: "Ihan ok" tai murahtaa - tai ei vastaa yhtään mitään..
Ensimmäisen koulupäivän jälkeen nuori voi tulla kotiin innostuneena, pettyneenä, väsyneenä tai täysin hiljaisena. Näillä konkreettisilla lauseilla osoitat kiinnostusta ilman, että kotiovelle syntyy kuulustelu.
