Yksi vanhemman tapa katkaisee keskustelun huomaamatta

Moni vanhempi tunnistaa tämän tilanteen. Nuori tulee koulusta tavallista hiljaisempana. Hetken kuluttua hän kertoo, että koulussa oli ollut hankala päivä, kaverin kanssa tuli riitaa tai koe meni odotettua huonommin.

Ja silloin tapahtuu jotain hyvin inhimillistä.

Vanhemman mieli alkaa etsiä ratkaisua.

"Oletko puhunut opettajalle?"
"Mitä jos kokeilisit tehdä näin?"
"Ei se varmasti ollut niin paha."
"Huomenna voit..."

Tarkoitus on hyvä. Vanhempi haluaa helpottaa nuoren oloa mahdollisimman nopeasti.

Silti keskustelu päättyy usein siihen, että nuori vastaa lyhyesti ja vetäytyy omiin oloihinsa.

Pitkään ajattelin, että syy on siinä, etteivät nuoret enää halua puhua vanhemmilleen. Nykyään uskon, että kyse on usein jostain paljon hienovaraisemmasta.

Moni keskustelu ei pääty siksi, että ratkaisu olisi väärä, vaan siksi, että ratkaisu tulee liian nopeasti ja aikaisin.

Yksi opittu tapa kulkee mukana myös kotiin

Huomaan tämän ilmiön yhä uudelleen sekä valmennuksissa että omassa arjessani: meitä opetetaan pienestä asti ratkaisemaan ongelmia.

Työelämässä sitä jopa arvostetaan. Mitä nopeammin löydät vastauksen tai hoidat homman, sitä tehokkaammalta vaikutat. Kokouksissa haetaan ratkaisuja, kalenterit täyttyvät ja onnistumista mitataan sillä, kuinka nopeasti asiat saadaan eteenpäin.

Ei siis ole ihme, että sama toimintamalli siirtyy myös kotiin.

Kun oma lapsi kertoo vaikeasta tilanteesta, mieli tekee automaattisesti saman kuin töissä.

Etsii ratkaisun.

Mutta koti ei ole kokous.

Nuori ei useinkaan aloita keskustelua siksi, että tarvitsisi heti toimintasuunnitelman.

Hyvin usein hän yrittää selvittää, onko hänen kokemukselleen tilaa. Ja juuri siinä kohtaa moni keskustelu vaihtaa suuntaa.

Ratkaisukiire voi kuulostaa auttamiselta

Olen alkanut kutsua tätä ratkaisukiireeksi.

Ratkaisukiire syntyy silloin, kun halu auttaa muuttuu niin nopeaksi, ettei nuori ehdi tulla ensin ymmärretyksi.

Se ei johdu välinpitämättömyydestä. Päinvastoin.

Se syntyy rakkaudesta.

Kun näkee lapsensa kärsivän, oma hermosto haluaa poistaa kivun mahdollisimman nopeasti. Samalla katoaa helposti yksi tärkeä vaihe: pysähtyminen nuoren kokemuksen äärelle.

Siksi moni nuori kokee, ettei häntä kuunneltu, vaikka vanhempi kuunteli jokaisen sanan.

Vanhempi kuuli asian, mutta nuori olisi tarvinnut, että joku kuulee ja näkee siellä taustalla olevan tunteen.

Se, mitä nuori tarvitsee ensimmäiseksi, ei yleensä ole neuvo

Kun juttelen nuorten kanssa, huomaan heidän sanovan yllättävän saman asian eri tavoin.

He eivät odota, että vanhempi ratkaisee kaiken, vaan toivovat, ettei heidän tarvitsisi heti puolustella kokemustaan.

Ajatellaan vaikka tilannetta, jossa nuori sanoo: "Koulussa oli ihan kamala päivä."

Vanhemman ensimmäinen kysymys kuuluu helposti: "Mitä tapahtui?" Tai: "Miten aiot hoitaa tämän?"

Molemmat ovat täysin ymmärrettäviä kysymyksiä, mutta silti joskus paljon tärkeämpi voisi olla: "Voi että. Kuulostaa siltä, että päivä oli sinulle tosi raskas."

Tässä ei vielä ratkaista mitään, mutta siinä tapahtuu jotain olennaista: nuoren ei tarvitse käyttää energiaansa siihen, että hän vakuuttaa vanhemmalle tunteensa olevan totta.

Hän voi jatkaa kertomista, ja vasta silloin syntyy myös mahdollisuus löytää ratkaisu yhdessä.

Yhteys rakentuu ennen ratkaisua

Tämä on yksi tärkeimmistä asioista, jonka olen oppinut kuuntelemalla samaan aikaan sekä vanhempia että nuoria.

Vanhemmat haluavat auttaa.

Nuoret haluavat tulla ymmärretyiksi.

Molemmat tavoittelevat hyvää, mutta joskus eri järjestyksessä.

Vanhemmalle ratkaisu näyttää rakkaudelta.

Nuorelle ymmärretyksi tuleminen tuntuu rakkaudelta.

Kun järjestys vaihtuu, myös keskustelu muuttuu.

Usein nuori alkaa itse pohtia ratkaisuja vasta sen jälkeen, kun hän kokee, ettei häntä olla kiirehtimässä pois omasta kokemuksestaan.

Ja juuri silloin vanhemman ei enää tarvitse kantaa kaikkea yksin.

Kokeile tätä tänään

Seuraavan kerran, kun nuori kertoo sinulle jostain vaikeasta, huomaa ensimmäinen impulssisi.

Huomaatko miettiväsi heti neuvoa, ratkaisua tai seuraavaa askelta?

Jos huomaat, kokeile tehdä jotain toisin. Odota hetki.

Kysy vain yksi kysymys: "Mikä siinä tuntui kaikkein vaikeimmalta?"

Anna vastauksen tulla rauhassa, koska ratkaisu ehtii lähes aina myöhemminkin.

Mutta kokemus siitä, että joku pysähtyi oikeasti kuuntelemaan, syntyy vain siinä hetkessä.

Miksi tämä aihe on niin tärkeä?

Lopulta en usko, että vanhemman tärkein tehtävä on löytää lapsensa ongelmiin parhaat vastaukset.

Uskon, että paljon tärkeämpää on rakentaa koti, jossa nuori uskaltaa tuoda ne ongelmat ylipäätään näkyviksi. Silloin ratkaisuja voidaan etsiä yhdessä.

Ja juuri siitä syntyy yhteys, joka kantaa myös niiden vuosien yli, jolloin vanhempi ei enää voi ratkaista asioita lapsensa puolesta.